Riitän.

Erään jääkiekkoilijan vaimo kohautti sosiaalista mediaa tällä viikolla, kun hän oli kertonut mielipiteensä siitä, että naisen paikka on kotona. Kuten niin monesti aiemminkin, sosiaalinen media räjähti ja naiset kilvan puolustivat oikeuttaan tehdä työtä ja viedä lapset hoitoon. Taisin kommentoida itsekin yhteen ketjuun jotain aiheesta, mutta tämä ketju keskittyikin enemmän äitien kannustamiseen ja toinen toistemme tukemiseen, ei niinkään tämän yksittäisen henkilön mielipiteeseen. Omasta näkökulmastani aihe oli kaikkinensa jo aika ”loppuun kaluttu luu”.

Osallistuin maanantaina lasten- ja nuorten hyvinvointisuunnitelman kuntalaistilaisuuteen, jossa porukalla pohdimme asioita hyvinvoinnin edistämiseksi. Itseäni tuossa tilaisuudessa puhutteli kaikkein eniten varhaiskasvatuspäällikkömme Juha, joka toistuvasti puhui ”riittävästä vanhemmuudesta”. Hän taklasi heti alkuunsa ”hyvän vanhemmuuden” käsitteen. Jäin pohtimaan enemmänkin tuota riittämistä.

Lapset ovat meille lahjana annettu, ja vanhemmuus on tehtävä, josta täytyy suoriutua tavalla tai toisella. Itselläni oli melko kunnianhimoiset tavoitteet äitiyden suhteen, kunnes tajusin, etten pystyisikään niitä toteuttamaan. Oksentaminen, valvominen, kivut, peräpukamat, refluksi, (liian löysä tai liian kova) kakka, useamman vuoden yöheräilyt, väsymys, kiukku, uhma, nälkä. Ja puoliso, joka ei ymmärtänyt mistään mitään. Aika pian totesin, että minusta ei tullutkaan superäitiä. En siis riittänyt – itselleni.

Olen kyllä sittemmin kuullut neljä vuotiaalta pojaltamme olevani ”huono synnyttäjä” sekä ”huono kasvattaja”. Pyytäessäni lisäselvitystä mielipiteeseen, viittasi hän pikkusiskonsa maailmaan saattamiseen sekä pikkusiskonsa kasvattamiseen. Näin ollen katson, ettei kyse ollut kovinkaan objektiivisesta arviosta. Ennemmin uskon  Violet Crawleyta, joka tv-sarjassa Downton Abbey totesi huonoa äitiyttä potevalle pojantyttärelleen Marylle: ”I think there is many ways to be a good mother”.

Kommentointi on suljettu.