Rakkaudesta lajiin

Inhosin hiihtoa. Opettaja meni edellä monta kymmentä metriä, ja minä hiihdin jonon viimeisenä. Ylämäet olivat yhtä tuskaa, ja jäällä tuuli painoi vastaan niin, että eteneminen tuntui ennemmin sentteinä kuin metreinä. Joskus viikonloppuisin vanhempani keksivät vielä, että lähdemme koko perheen voimin hiihtoretkelle. Silloin ainoa motivaattori oli nuotiolla paistetut makkarat ja lämmin kaakao. Olin alaluokilla, ja tiesin varsin hyvin, etten ollut ”liikunnallinen lapsi”. Minun liikunnan riemu oli kadotettu tehokkaasti jo yläasteelle siirryttäessä.

”Musiikki pelasti minut liikunnalta”. Lukion käytävällä heiluva kassi kertoi osittain totuuden, sillä olin aloittanut opinnot musiikkilukiossa. Tosin oli koulussa tanssilinjakin, ja meillä onnettomilla musiikin harrastajilla oli mahdollisuus tutustua muutamilla kursseilla tanssin koukeroihin. Liikkuminen alkoi tuntua mukavalta, kun sen teki musiikin tahdissa. Ja opettaja – ihan oikea tanssinopettaja – kannusti jokaista tekemään. Kannusti, ei arvostellut. Kukaan ei ollut huono tai hyvä. Meillä oli hauskaa myös siinä vaiheessa, kun nutturapäinen ballerina yritti takoa muutaman kerran päähämme baletin alkeita.

Myöhemmin löysin kuntosalin, josta vuosien varrella on kehittynyt minulle ehkä rakkain liikuntamuoto. Tykkään myös kävellä, sauvojen kanssa tai ilman. Tiellä tai metsässä, mikä milloinkin reitille sattuu. Kiireistä kesäaikaamme lukuun ottamatta pyrin liikkumaan säännöllisesti vuoden ympäri. Liikkumisesta on tullut luonnollinen osa elämää, ja joskus talvisin olen innostunut jopa hiihtämään.

Toivoisin, että kouluissamme kannustettaisiin lapsiamme liikkumaan. Liikunta on niin monimuotoista, että jokaiselle löytyy varmasti se mieluisin tapa. Koululla on merkittävä rooli liikuntatottumusten kasvattamisessa, ja liikkuminen ei saisi olla asia, josta annetaan arvosana. Liikunnan hyötyjä on liene turha kerrata. Se tekee hyvää meille kaikille.

 

Kommentointi on suljettu.